28.5.2015

Huonon päivän piristys

Pari päivää sitten mulla oli yks niitä päiviä, kun aamusta asti tuntu, että kaikki kaatuu päälle. Heräsin vasta yhdeltä, koska oon nyt muutaman päivän ollut jostain syystä ihan hirveen väsynyt. Olisin voinut nukkua vielä tunteja, mutta onneks poikaystävä herätti mut.
Olin jo kaks viimistä päivää ollut vaan kotona liikkumatta ja pukematta, joten pakotin itseni pukemaan ja laittamaan itseni inhimillisen näköiseksi.

Halusin lähteä ulos viltin ja eväiden kanssa, mutta sää oli pilvinen ja sateinen joten päädyttiin pitämään sisäpicnik. Mansikoita, patonkia, mehua, kahvia ja Arnoldsin lakritsioriginal ei ikinä tuota pettymystä.


25.5.2015

kukkia & pitsiä

Mä tykkäsin niin paljon mun perjantain asusta, että sain sen ikuistettua tännekkin asti! Jotenkin oon jo puol vuotta pukeutunut niin tylsästi (tai en tylsästi, mutta en oo käyttänyt aikaa asujen miettimiseen), että nyt yritän palauttaa intoani siihen.

En ollut ees muistanut, että mulla on toi nahkahame, enkä ollut siis pitkään aikaan käyttänyt sitä! Toi on kivaa vaihtelua siihen mun mustaan hameeseen, jota oon kuluneen vuoden aikana jumittanut laittoman paljon.
Tota toppiakaan en oo käyttänyt kuin pari hassua kertaa ennen, koska toi on jotenkin hankalan mallinen. Solmin olkaimet lyhyemmiksi ja laitoin paidan hameen sisään, niin se toimi ihan hyvin.

Hame, New Look
Pitsibiker, Forever21
Paita, Asos


4.5.2015

Ronja R

Kuvattiin jokin aika sitten Ronjan kanssa pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo melkein vuosi ihan vahingossa! Käytiin kuvailemassa rannalla ja metsässä ja mun mielestä näissä kuvissa on ihana keväinen fiilis.



2.5.2015

Vaikeaa ilman mitään syytä.


Mä oon aina ollut jatkuvasti "menossa" ja tylsistynyt tosi helposti kaikkeen tekemiseen. Sen takia mulla on moni projekti jäänyt alkuinnostuksen jälkeen kesken. Oikeastaan kaikessa tekemisessä mulla tulee se seinä vastaan, kun mietin, että "miks mä edes alotin, miks lähdin tähän mukaan". Oon kuitenkin aina mieltänyt ton osaksi mun persoonaani. Mä vaan oon vähän aikaansaamaton..
   Oon aina ollut hyvä hukkailemaan ja unohtelemaan asioita.  Jo ala-asteella mulla ei ikinä pysynyt penaali kunnossa(=penaali mukana koulussa ja kaikki kynät ja kumit siellä) ja paperit ei kulkenut koulusta kotiin asti turvassa. Mä vaan oon boheemi taiteilijasielu...
   Mulla on ollut kaikenlaisia ongelmia koulunkäynnin suhteen ja siihen ei ikinä oo ollut järkevää syytä. Miks mä en käy koulua, vaikka siellä ollessa kaikki on ihan ok? Numerot mulla on aina ollut keskitasoa, toisissa aineissa parempia ja toisissa huonompia, mutta kuitenkin aina perushyviä.
   Mulla on ollut hyvät unenlahjat silloin kun oon vihdoin nukahtanut. Sitä ennen vaan oon saattanut maata kaks tuntia sängyssä pää täynnä ajatuksia. Tai sitten en oo mennyt lainkaan sänkyyn, koska mua ei nukuta lainkaan. Kyllä mä välillä oon väsynyt, mutta vielä vuosi sitten en muistanut koska olisin oikeasti mennyt nukkumaan väsymyksen takia. Menin aina sänkyyn, koska pakotin itseni. "Mun on pakko yrittää nukkua, koska herätykseen on enää muutama tunti."


Mun mielialat vaihtelee välillä nopeasti ja oon tosi tunteellinen, vaikka kaikille en näytä sitä. Saatan turhautua itkuraivariin asti pienistä vastoinkäymisistä esim. siitä, että joku tavara on hukassa ja mun pitäis lähteä kotoa. Ja mullahan on kaikki aina hukassa.
   En pystynyt lukemaan kunnolla moneen vuoteen. Rivit pomppi mun silmissä ja unohdin lukemani heti ja mietin kaikkea muuta kuin itse kirjaa vaikka se olisi ollut kiinnostava. Lukihäiriötesteissä pärjäsin kuitenkin ihan hyvin.
Kaikki tää ja moni muu asia on hankaloittanut sekä mun elämää, että vaikeuttanut kaikkia mun läheisiä ihmissuhteita.
   En oo ikinä ollut niin masentunut, että ketään olisi huolestunut siitä tai että se olisi diagnosoitu. Välillä mulla on kuitenkin ollut tosi harmaita aikoja, ja pahin niistä oli 2013-2014 vuodenvaihteen molemmin puolin. Mä itkin päivät pitkät enkä halunnut lähteä kotoa tai nähdä ketään. Harrastukset, jotka ennen oli ollut mulle henkireikä, pakoa ikävästä arjesta, oli nyt muuttunut haamuksi, ahdistavaksi asiaksi koska ne pakotti mut ulos kotoa tiettynä aikana ihmisten keskelle hymyilemään, vaikkei oikeesti tehnyt yhtään mieli hymyillä.  Saatoin mennä kouluun asti, ja luokan ovelta kääntyä takaisin ja kävellä kotiin, kun paniikki ja ahdistus nousi ihan ilman syytä. Mä seisoin siinä luokan edessä, ja en pystynyt astumaan sisään, tai koputtamaan oveen. Musta tuntu kuin joku olis repusta vetänyt mua poispäin. Ennen jokaista teatteriesitystä mä itkin kotona ja toistin aina, että "miks mä ryhdyin tähän. Mä en halua tätä." Ja kyse oli vaan siitä, että mulla oli joku meno tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, ja se ahdisti mua suunnattomasti. Esityksen jälkeen mulla oli hyvä olo.

Oon aina ollut "nyppijä". Mä nautin suunnattomasti, kun saan telkkaria katsellessa vaikka liimata tai ommella paljetteja yksitellen kiinni kankaaseen, tai tehdä jotain muuta vastaavanlaista näpertelyä. Tää pätee kuitenkin myös siten, että jos mulla ei oo mitään näperreltävää, mä nypin mun kynsinauhat, syön mun kynnet ja rapsuttelen kynsilakat pois tai nypin kakshaarasia mun hiuksista.

Yhtenä iltana mä luin kotona blogeja ihan rauhassa ja törmäsin tekstiin, jossa joku kertoi omasta kokemuksestaan aikuisiän adhd:sta.
   Mun, kuten monen muunkin silmissä ja ajatuksissa adhd paistaa ihmisestä jo kauas. Sellainen henkilö rummuttelee ja naputtelee ja tärisee ja heiluu ja huutaa ilman syytä ja kaikki tietää, että sillä on adhd.
Tässä lukemassani tekstissä sitä kuvailtiin kuitenkin eri tavalla; elämä on täynnä epämääräistä kaaosta, lukeminen on vaikeaa,ei saa mitään aikaseksi vaan haahuilee päivät pitkät,  tavarat hukkuu ja kaikki on jotenkin vaikeaa ilman mitään syytä.


Ensimmäinen ajatukseni oli, että mä luen nyt omasta elämästäni tässä, tää teksti kertoo musta ja mun ongelmista! Aloin heti etsimään lisää tietoa adhd:sta ja selailtuani hetken mä jo tiesin. Mulla oli niin vahva tunne, että mä soitin heti seuraavana päivänä lääkäriajan yksityiselle lääkärille (ajattelin, että siellä prosessi olisi nopeempi). Mä yleensä vetkuttelen ja vitkuttelen kaikkien asioiden hoitamista, soittelua ja varaamista, mutta ton ajan mä varasin heti.
   Sain ajan aika pian ja siellä mulle tehtiin alustavaa kyselyä, jolla varmistettiin oliko aihetta lisätutkimuksiin. Musta tuntui, että se lääkäri ei oikeen ymmärtänyt mun ongelmia, ja lajitteli ne heti masennuksen puolelle. Mä en kuitenkaan ollut masentunut, mä oon vaan alakuloisuuteen ajoittain taipuva. Sain kuitenkin lähetteen kunnalliselle puolelle neurologisiin tutkimuksiin.
   Kaikki tapahtui mun mielestä aika nopeasti. Kävin aluksi haastatteluissa neurologilla ja saman paikan sairaanhoitajalla, ja käytiin läpi kaikki mun ongelmat suurinpiirtein mun syntymästä asti. Mun äitikin oli mukana haastatteluissa pari kertaa, jotta saatiin kirjattua ylös myös mun ala-asteen ja lapsuuden asioita. Mä en tietenkään itse muista niitä niin hyvin.
   Mun äiti ei ensin uskonut, että mulla olisi adhd, niinkun ei varmaan kukaan muukaan mun itseni lisäksi. Ehkä se johtuu juurikin tästä yleisestä käsityksestä joka ihmisillä on. "Ylivilkas poika" on tavallaan adhd:n kasvot.
   Mulle tehtiin haastattelujen lisäksi sellaiset testit, joissa tehtiin matemaattisia, hahmotuksellisia, kielellisiä ja muistiin liittyviä tehtäviä. Musta tuntui silloin, että ne meni niin hyvin, etten mä mitenkään vois saada diagnoosia. Toisin kuitenkin kävi. Hetki myöhemmin sain diagnoosin. Mulla on adhd. Sain tietää siitä 19-vuotiaana.  Kaikki vaikeudet ja sekaisuus mun elämässä alkoi selvitä mun mielessä. Mulla ei oo ollut vaikeaa ilman mitään syytä.
Pääsin mukaan adhd-nuorten ryhmään, jonka kanssa kokoonnuttiin n. 10 kertaa ja keskusteltiin erilaisista ongelmista ja arjen hallinnasta ja siitä, että mitä oikeasti tarkoittaa adhd. 


Sain lääkityksen n. vuosi sitten, ja käytän sitä aina niinä päivinä, kun mun tarvii keskittyä johonkin. Vaikutus kestää sen koulupäivän verran, kun sen aamulla otan. Mä oon pystynyt pitkästä aikaa oikeesti lukemaan! Ensimmäinen vaikutus jonka huomasin oli se, että teksti ei enää näyttänyt niin sekavalta mun silmissä ja pystyin keskittämään katseeni tiettyihin sanoihin kun luin.  Vähän aikaa lääkkeiden aloittamisen jälkeen huomasin myös, että mun kynnet oli pitkät. Ja mulla ei oo ikinä elämässäni ollut pitkiä kynsiä. Lääkkeiden avulla mä en ollut syönyt tai nyppinyt niitä.
   Eniten mun elämään diagnoosissa on kuitenkin vaikuttanut se, että nyt ymmärrän itseäni paremmin. Osaan rytmittää elämäni ja tehtävien tekemiset yms. sellaisiin aikoihin, kun mun on helpompi keskittyä. Se diagnoosi oli tarkoitettu ainoastaan mulle, ei selittämään mun käytöstä tai vaikeuksia muille ihmisille. Se oli mulle niin tärkeetä saada tietää, että mulla on adhd, vaikka se tieto ei sinänsä muuttanut mun elämässä mitään. Uskon, että muutkin samassa tilanteessa olevat voi samaistua mun ajatuksiin.

Halusin kirjottaa tän tekstin sekä käydäkseni läpi tän prosessin itse, että kertoakseni muille joilla saattaa olla samanlaisia ongelmia kuin mulla oli, että tällainenkin on mahdollista. Sulla voi olla adhd, vaikka olisit teini-iän ylittänyt tyttö, joka ei päällepäin vaikuta heiluvalta ja hyperaktiiviselta. Sulla voi olla adhd, vaikka menestyisit koulussa suhteellisen hyvin, tai vaikka sä pystyisit istumaan paikallasi pitkiäkin aikoja.